Minä itse
Hevoskärpoäsen purema on yksi kaikkein vaikeiten paranevia tauteja. Minä olen hevostelun aloittanut aikoinani ensimmäisellä luokalla koulussa ollessani ja jatkanut sitä yhtäjaksoisesti yläasteen loppupuolelle saakka. Lukioaikana en hevosten kanssa ollut missään tekemisissä, enkä niitä juurikaan kaivannutkaan. Lukion jälkeen oli valtava pääsykoe rumba oikikseen, josta sitten muutaman pisteen jäin vajaaksi. Pikkuserkkuni opiskeli tuolloin Harjun heppaoppilaitoksessa ja sen yhden ainoan kohtalokkaan kerran minä jostain syystä hain hänet viikonloppu lomille kotiinsa. Se kerta oli liikaa ja koko vanha pakkomielle palasi. Kaksi viikkoa siitä eteenpäin olin itsekin opiskelijana Harjun oppimiskeskuksessa ja tulevaisuuden ammatti oli vaihtunut juristista hevosenhoitajaan!
Onneksi ikä tuo järkeä toisille enemmän ja toisille vähemmän. Minulle selvästi vähemmän kun en ole vieläkään todella ymmärtänyt miten se hevoseton voi olla huoleton. Oikean ammatin (LUE: palkka, jolla tulee toimeen) olen älynnyt itselleni hommata. Olen sairaanhoitaja/terveydenhoitaja. Perhettäkin on siunaantunut mies ja kaksi maailman ihaninta ja rasittavinta tytärtä toinen kolmevuotias minijumala ja toinen puolivuotias hymytyttö. Se, joka on keksinyt käsitteen ruuhkavuodet, on osunut naulan kantaan. Opiskelu, työt, perhe ja hevonen on yhtälö, jossa aina joku vetää lyhkäsimmän tikun. Viime vuosina se on valitettavasti ollut hevoseni, jolle aika ei vain riitä.
Suuria haaveita
Neljän vuoden ammattikorkeaopinnot ja pari lastakin olen viimeisten vuosien aikana saanut aikaiseksi, mutta se SUURI unelma omasta talosta ja hevostallista on aina budjettiteknisistä syistä jouduttu lykkäämään eteenpäin hamaaseen tulevaisuuteen. Nyt on se hetki elämää kun haaveita pääsee toteuttamaan. Minun kohdallani kolmenkympin kriisiä juhlitaan myymällä (isännän omistama) kaupunkitalo ja aloittamalla rakentaminen maaseudulle. Siinä sitä sitten ollaan aviolittossa, kavioliitossa ja kaikkein sitovimmassa eli yhteisin asuntolainan maksajina. Kukapa ei haluaisi lastensa kasvana villinä ja vapaana maaseudulla?
Tulevaisuuden kuva mielessäni on seuraavanlainen: Iso omakotitalo, hevostalli, pihatto, tarhat ja kenttä. Näillä minä pärjäisin aivan hienosti. Tietenkään koska en ole ainoa siellä asuva pitää hiukan kuunnella myös isännän mielipiteitä. Hän haluaa onneksi myös sen talon, mutta sen lisäksi vielä puuliiterin ja ison autotallin. Nuorin tyttäristä on helppo tässä suhteessa. Hän ei osaa toiveitaan tuoda julki ja vanhempi tyttäristä ilmoitti ottavansa kanoja. Tosin kanalaa ei tarvitse rakennuslistalle lisätä, koska kanat kuulemma asuvat hänen sängyssään. Tälläinen on meidän ruusuinen tulevaisuus!
Seuraavissa artikkeleissa lähden pohtimaan hankkeen suunnittelua, tontin hankintaa sekä edellisen talon myyntiä.
